Sinivuoret (engl. Blue Mountains) eli Ered Luin erotti Ensimmäisellä Ajalla Beleriandin muusta Keski-Maasta pitkä pohjoisesta etelään kulkenut vuorijono, jonka osia säästyi myös myöhemmille ajoille.

Historia ja maantiede

Puiden Vuodet

Ambarkantan mukaan Sinivuoret, kuten myös Punavuoret (Orocarni), Keltavuoret ja Harmaavuoret, saivat alkunsa kun valar Almarenin tuhon jälkeen siirtyivät Amaniin ja suojakseen levensivät Belegaeria työntämällä Keski-Maata itään. Työntäminen aiheutti mantereen poimuttumisen niin, että kohosi neljä uutta pohjois-etelä -suuntaista vuorijonoa. Silmarillionissa ei mainita laisinkaan tätä Belegaerin leventämistä Amanin asuttamisen yhteydessä, sen sijaan meren mainitaan käyneen leveäksi ja syväksi sen mullistuksen myötä, jossa Utumno kukistettiin haltioiden heräämisen jälkeen. Tämä ei kuitenkaan kävisi yksiin sen tiedon kanssa, että Sinivuoret olivat olemassa jo haltioiden herätessä. Mikään ei toki estä sitä, etteikö Belegaer olisi voinut leventyä kahteenkin otteeseen ja eri syistä.

Ensimmäinen Aika

Sinivuorilta kuohui alas lukuisia jokia. Länteen laskivat Ensimmäisellä Ajalla Ossiriandin halki Gelionin sivujoet Ascar, Thalos, Legolin, Brilthor, Duilwen ja Adurant sekä pohjoisempana Rerir-vuorelta Gelionin itsensä latvajoista vuolaampi, Iso-Gelion. Ei ole tietoa miten näille joille kävi Beleriandin hävityksessä, mutta ainakin yksi nimeämätön joki Tarun Sormusten Herrasta kartassa virtaa Lindonin halki Lhûnin Lahteen Forlondissa. Myöhempinä aikoina virtasi Sinivuorten pohjoisimmasta kolkasta Eriadorin läntisimpien osien halki Lhûn eli Luni, joka kohtasi meren Lhûnin Lahden pohjukassa. Myös Lunin sivujoista toinen laski Sinivuorilta, ja vaikka se TSH:n kartassa on nimettömänä, mainitaan sen nimeksi Tolkienin kirjoituksessa "Of Dwarves and Men"^[1].

Vanhastaan Sinivuorten asukkaita olivat kääpiöt, jotka jo ennen Auringon vuosia louhivat vuorten itäsivulle, Dolmedin vuoren tienoille, Nogrodin ja Belegostin kaupungit. Ne säilyivät merkittävinä kääpiöasutuksina aina Beleriandin häviöön saakka - tuolloin kaupungit raunioituivat ja niiden asukkaat muuttivat itään Khazad-dûmiin. Ajan kuluessa joitakin kääpiöitä kuitenkin palasi vuorille (mikäli kaikki edes alkuaan lähtivät). Kääpiöitä asui erityisesti Lhûnin Lahden eteläpuolisilla vuorilla, missä heillä oli toimivia kaivoksia vielä Neljännen Ajan alullakin, mutta myös pohjoiset Sinivuoret Vähä-Lunin juoksun pohjoispuolella mainitaan kääpiöalueeksi "Of Dwarves and Men" -esseessä. Vuonna 2802 Kolmatta Aikaa Sinivuorten merkitys kääpiöasutuksena kasvoi hetkellisesti, kun Durinin heimon rippeet Thráin II johtajanaan asettuivat eteläisille Sinivuorille, Konnun taakse, jätettyään vanhat asumuksensa Mustainmaassa. Jo vuonna 2942 Sinivuorten merkitys kuitenkin hiipui taas, kun Thorinin johtama uskalias retkikunta voitti Ereborin takaisin kääpiöille ja lohikäärme Smaug sai surmansa Esgarothissa. Pitkäpartojen pääosa jätti Sinivuoret ja muutti itään.

Myöhemmät Ajat

Ensimmäisellä Ajalla asuttivat Sinivuorilta länteen sijainnutta Ossiriandin maata viherhaltiat. Beleriandin upottua mereen Vihan Sodan myllerryksissä Sinivuoret jäivät Keski-Maan rannikolle, Eriadorin länsilaidalle. Samassa myllerryksessä vuoriketjun halkaisi kahteen osaan pitkä vuono, Lhûnin Lahti. Vuorten länsipuolelle jäi ainoastaan Lindonin haltiamaa, jonka mukaan vuoriakin joskus kutsuttiin Ered Lindoniksi, Lindonin vuoriksi. Vuorten huipuista tunnetaan vain kaksi, pohjoinen Rerir sekä Dolmed. Nekin mainitaan vain Ensiajalla; ei tiedetä miten niille kävi Beleriandin vajotessa. Molemmat sijaitsivat vuoriston länsilaidalla hiukan erillään päälinjasta, joten ne saattoivat hyvinkin sortua ainakin osittain

Toisen Ajan alussa Beleriandista paenneet haltiat, johtajanaan Gil-galad, perustivat Ossiriandin säilyneisiin osiin Sinivuorten länsipuolelle Lindonin maan. Lhûnin Lahden pohjukkaan rakennettiin Mithlond, Harmaat Satamat joista haltialaivat purjehtivat Länteen kautta Toisen ja Kolmannen Ajan pitkien vuosien. Gil-galadin ja monien muiden suurhaltioiden kuoltua Viimeisen Liiton Sodassa Lindonin merkitys väheni, eikä siellä enää asunut paljoakaan haltioita.

Lähteet

• Silm. 62, 403,
• HoME IV, s. 239

Viitteet